Vauva tuli taloon

Olen elämäntapajärjestäjä. Ja jos teini-ikäisen Ennan vanhemmilta kysyttäisiin, maailman pahin sottapytty. Uskon näiden kahden asian liittyvän toisiinsa. Olen varmaankin jossain kohtaa elämän varrella oivaltanut, että kaaoottisuudelle on tilaa vain järjestelmällisessä elämäntyylissä. Tämä järjestämisinto osuu kaikille elämän osa-aluille, joista kotini on se tyypillisin uhri järjestysvimman iskiessä.

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä vähemmän viihdyn epäjärjestyksen keskellä. Olemme puolisoni kanssa eläneet viime vuodet melko avarassa, siistissä ja ainakin ulospäin (eli kaappeja ei lasketa) on näyttänyt siltä, että järjestyksen huushollissa. Huonekalumme ja sisustuksemme on hyvin perinteinen skandinaavisen vaalea, sohvien verhoiluja myöten. Voisi sanoa, että kotimme on edustanut kahden työssäkäyvän keski-ikäisen aikuiselämästä nauttivan ihmisen asumusta. Kylässä silloin tällöin asunnossamme vierailleet lapset ovat lähinnä nauttineet vapaasta temmellystilasta. Mitään muuta lapsiystävällistä (pleikkarin ja parin lastenkirjan lisäksi) asunnostamme ei ole juuri löytynyt.

Ymmärsimme siis varsin hyvin jo odotusaikana, että lapsen myötä asuntomme tulee kokemaan suuren muutoksen. Tein kuitenkin pyhän lupauksen itselleni, että lisääntymisemme ei tarkoita että minun tarvitsisi sietää kotonani mitään rumaa. Tämä lupaus on toistaiseksi pitänyt, lukuunottamatta mielestäni hirvittävää sini-puna-keltaista leikkimattoa jonka sorruin ostamaan huonossa omassatunnossa kun tajusin, että lapselle pitää saada värejä (huom, jos olet kiinnostunut kyseisestä kapistuksesta niin lahjoitan sen sinulle mielelläni ja tarjoan kahvit noutopalkkioksi). Lupasin myös, että vaikka olisin kuinka väsynyt, tietyt kodin askareet hoidan tietyllä tavalla, jotta saan pääni pysymään kasassa. Siistissä ympäristössä kun koko mieli voi paremmin. Ihan en ole suunnitelmassani pysynyt, mutta tärkeimmät olen hoitanut lupaukseni mukaisesti. Yksi henkinen oljenkorteni on ollut harsojen viikkaaminen. Joo tiedän, kuulostaa idiootilta, mutta ne ryppyiset liinamytyt saa mut sekoamaan. Ja jollain ihmeellisellä tavalla nautin niiden viikkaamisesta sekä niistä siisteistä pinoista, mitä viikatuista harsoista saa kasattua. Nuo pinot ovat antaneet minulle voimaa niissä hetkissä kun koko muu huusholli on näyttänyt jonkun toisen ihmisen kaatopaikalta.

Olen oppinut lapsen myötä yhden tärkeän asian kodin järjestykseen liittyen (no okei, luin myös vihdoin sen KonMari-kirjan, joten myös sillä voi olla vaikutusta asiaan). Mitä vähemmän omistan tavaraa, sitä vähemmän minulla on järjesteltävää. Jos siis tuntuu, että elän kaaoksessa, ikuisen järjestelyn lisäksi voin vaikuttaa tilanteeseen luopumalla turhasta tavarasta. Vaatekaapistani lähti tämän oivalluksen johdosta vuoden vaihteessa n 70% kamaa kierrätykseen. Ja edelleen uskon pärjääväni vähemmälläkin. Ihminen kun ei voi kerrallaan pitää päällään kun määrätyn verran vaatetta.

Tällaiselle järjestelyintoilijalle lapsen tulo on osoittautunut hallitsemattoman kaaoksen sijaan pelkästään positiiviseksi asiaksi. Kaappimme elävät jatkuvassa muutoksessa, eli pääsen jatkuvasti järkkäämään asioita uusiksi. Juuri nyt laitan keittiötä uuteen uskoon, että saamme järkevät paikat kiinteille ruuille ja niihin liittyville tarvikkeille. Seuraavaksi pääsen taas miettimään seuraavan vaatekoon säilytysratkaisuja. Ah, on tämä auvoa!