vauva-arkea

Kel onni on, se onnen kätkeköön…

En pidä tästä vanhasta suomalaisesta sanalaskusta. Ja periaatteeni onkin, että minähän en omaa onneani peittele. Mutta tähän vauva-arkeen liittyen huomaan kuitenkin tekeväni näin lähes jatkuvasti… 

Vauva on nyt 4kk ja näyttää siltä, että meitä on siunattu erittäin yhteystyökykyisellä ja vaivattomalla tyypillä. Tai mistä sen tietää. Ehkä kaikki vauvat on tällaisia, mutta kukaan muukaan ei uskalla huudella siitä ääneen kun pelkää jinxaavansa tilanteen tai aiheuttavansa kateutta naapurissa.

Kun multa kysytään miten on mennyt, kerron kyllä useimmiten ihan rehellisesti, että tosi hyvin. Mutta jotenkin koen sen ääneen sanomisen kuitenkin hankalaksi. Ihan kuin se, että menee hyvin olisi joltain toiselta pois. Tai että jos kehun vauvaani, niin se nousee sille jotenkin päähän ja siitä tulee ylimielinen mulkero. Ja sitten kun sanon, että loistavasti menee, niin jotenkin pakonomaisesti lisään tällaisia lauseita perään kuin  ”Meillä kävi kyllä tosi hyvä tsäkä ku tää on niin helppo…” tai ”pitää olla kiitollinen nyt niin kauan kun tätä kestää”. Ja olen huomannut, että jos minä en sitä tee, niin usein henkilö jonka kanssa keskustelen tokaisee jotain tyyliin: ”nauti vielä kun voit” tai ”oota vaan sitten kun tulee hampaat/hulinat/päiväkoti/uhma…”. Ja tähän reaktioon ei tunnu vaikuttavan se onko keskustelijalla itsellään lapsia vai ei. Tämä on ilmeisesti vain yleinen tapa puhua vauvoista ja vanhemmuudesta.

Miksi on niin hiton vaikea myöntää sitä että vauvan kanssa voi mennä myös hyvin? Syytän kulttuuria. Meille on jostain itselleni tuntemattomasta syystä päässyt muodostumaan vahva kansankulttuuri, jossa vanhemmuus on kärsimystä ja vauva-arki on pelkkä rasite. Tämän kulttuurin hallitessa maatamme on turha vierittää syntyvyyshaasteen ratkaisuvastuuta  pelkästään Arkadianmäelle. Meillä jokaisella vanhemmalla on vastuu kertoa rinta rottingilla ja rehellisesti miten meillä menee, myös silloin kun menee helvetin hyvin.

2 Comments

  • Anni

    Voi Enna, naulan kantaan! Itse tähän olen törmännyt etenkin uniasioissa, ja jos on rehellinen, kuinka kivasti meni parilla peruskonstilla niin se saattaa jäädyttää tilanteen nanosekunnissa TAI tosiaan pitää keksiä väkisin joku pehmentävä korvatulehdus-kertomus tai vatsavaivat 10kk kohdalla. Sekin jos itsellä on ollut enemmän energiaa mammiksella niin siitäkin on jotenkin hankala olo. Tämä on hirmu harmillista, miten tiukassa myytit vaan sitkeästi on ja pysyy. Tärkeä kirjoitus!

    • Enna

      Kiitos Anni! Oon kanssa erityisesti noissa uniasioissa törmännyt tähän. Mutta oon päättänyt, että tästä huolimatta sitkeästi huutelen omia positiivisia kokemuksiani tuolla pitkin kyliä. Jos yksikin vanhempi saa siitä tukea tai vinkkejä siihen miten auttaa vauvaa nukkumaan, niin olen valmis ottamaan sen viileydenkin vastaan. Toistaiseksi koen, että huuteluni on johtanut tosi hyviin keskusteluihin, eli kyse on paljon myös omista ennakkoasenteista ja noista myyteistä mihin viittaat. Mutta hankalaahan tämä on ja kyllä mua joka kerta pelottaa avata suuni aiheesta… Toisella kun saattaa olla todella vaikeaa ja tämän riskin tiedostaen tulee ikään kuin varmuuden vuoksi vähäteltyä omaa tilannettaan. Kohteliaisuuttaan tms. ja sehän on yksittäisessä tilanteessa tosi inhimillistä ja ymmärrettävää (ja välillä myös tarpeellista). Sitä en ymmärrä, miksi jo aikuiseksi omansa kasvattaneen tarvitsee ilkkua kommentteja tyyliin: ”odota vaan kun tulee se toinen…” tai ”kyllä toi ilo vielä loppuu…”. Jep. Kyllähän se ilo saadaan tapettua jos joutuu kuuntelemaan tuollaista täysin tarpeetonta soopaa. 😀 Kiitos Anni tosi hyvästä kommentista ja siitä että oot rohkeesti lähtenyt jakamaan tota omaa positiivista kokemusta vauvan unen tukemisesta. Sen ansiosta kirjoitan nyt tätä (vauvan nukkuessa), sen sijaan että kompastuisin silmäpusseihini samalla kun tyynnyttelen vauvaa jonka en anna nukkua. <3 jatketaan ilosanomien saattamista!

Vastaa käyttäjälle Anni Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

%d bloggaajaa tykkää tästä: